Ei niin kovin kauan sitten, juurikin tässä korona ajassa katsoin elokuvan, joka peilaa omaan nuoruuteeni ja kuten olen pitkään sitä kutsunut omaan ”ensirakkauteeni”, joka ei varmasti lakastu elämäni aikana milloinkaan. Kaikki tuo rakkaus alkoi joskus 1980-luvulla kun olin nuori ja näin ensimmäisen kerran elokuvakerhossa Ralph Bakshin aniomaatio version elokuvasta ”Taru Sormusten Herrasta”.
Minä sananmukaisesti eksyin nuoruudessani ”keskimaahan”, enkä ole sieltä oikein tietä ulos löytänyt sen jälkeen. Ihan suoraviivaisesti se ei mennyt elokuvan jälkeen, sillä meni vuosia ja siinä ajassa kirjan luki iskä ja velipoika. Jonain hetkenä itse katsoin oman hetkeni koittaneeksi ja luin ensin ”lohikäärmevuori” kirjan, jossa seikkailee hoppeli Kalpa Kassinen ja moni muukin asia on hivenen kummallisesti ja sitten luin J.R.R Tolkienin teokset ”Sormuksen ritarit”, ”Kaksi tornia”, sekä ”Kuninkaan paluu”. Nämä kirjat olivat tuolloin erillisinä painoksina (kuvat niistä löytyy mm. tästä blogista) .
Kun luin kirjat kerran, siitä tuli vuosittainen traditio. Jokainen vuosi on pitänyt palata takaisin keskimaahan ja ”Hobitti, eli sinne ja takaisin” tuli melko pian lohikäärmevuoren tilalle, tässä kirjassa suomennos oli jo yhteneväinen muun tarinan kanssa ja hoppelista tuli hobitti, Kalpa Kassinen muuttui Bilbo Reppuliksi jne..
Hobitin lukeminen on ollut harvinaisempaa, mutta silti sitäkin olen joku kymmenkunta kertaa läpi käynyt, sen sijaan ”Taru Sormusten Herrasta” on läpi luettu 30-40 kerran välillä (laskut meni joskus 2005 jälkeen sekaisin). Viimeisimmän kerran kokeilin tätä seikkailua äänikirjana englanniksi (alkuperäismuodossa siis) viimevuonna.
Niin palataan siis tuohon alkuun. Tässä ihan äskettäin tuli katsottua Dome Karukosken elokuva ”Tolkien”, joka kertoo ”ensirakkauteni” kirjoittajasta J.R.R (John Ronald Reuel) Tolkienin elämästä, lähinnä nuoruudessa ja siitä miten hän ajautuu itse lopulta keskimaan pariin melkoisen hankalan nuoruuden jälkeen.
Melko erikoista on se, että luin Tolkien elokuvan ohjaajan kärsineen nuoruutensa aikana samasta ongelmista, kuin mistä minäkin kärsin, erityisesti ylä-asteella. Haastattelussa Dome Karukoski kertoo siitä, että on ollut koulukiusattu. Itsellä ylä-asteen mittainen vakavampi kiusaaminen (lisättynä välittömästi tämän jälkeen tapahtuneella dramaattisella toisella tilanteella) vaikutti elämääni suuresti vielä ainakin kymmenvuotta kouluajan jälkeen ja edelleen tietyt arvet ovat näkyvissä.
Koulukiusaamisesta itseeni on jäänyt merkkeinä mm. itsetunnon puutetta, joka korostui aiemmin mm. siinä että kuvittelin ettei minusta olisi opiskelemaan missään varsinkaan lukiossa ja siksi olikin suunnaton ihme se, kun 2012 valmistuin ylioppilaaksi.
Dome Karukoski avautuu myös uupumuksestaan, joka ei ole omasta näkövinkkelistäni mikään ihme, sen jälkeen kun on kokenut jotain niin hajoittavaa ja julmaa, kuin mitä on koulukiusaaminen. Itse toivon Dome Karukoskelle valtavasti voimia ja energiaa jaksamiseen, jotta jaksaa viihdyttää meitä elokuvillaan (ja tv-sarjoilla) vielä pitkään itse ainakin olen pitänyt Dome Karukosken ohjaamista elokuvista, vaikken ole tätä yhtenevää elämänkokemusta aiemmin tiennytkään.