Olen jo aiemmissakin kirjoituksissa hieman raapinut tätä aihetta, mutta nyt kohistaan PS puolueen ympärillä, sekä julkisuuden ihmiset, kuten Anna Abreu ja Lola Odusoga kertovat aiheesta, niin otanpa itsekkin tässä kantaa asiaan.
Molemmat yllä mainitut ovat suomalaisia, heidän kulttuurinen pohja on täällä, ainostaan tekijä, johon itse ei voi vaikuttaa, eli toinen vanhempi on ollut ulkomaalaistaustainen. Tästä muodostuu piirteitä ja ”poikkeavuutta”…
Kuitenkaan me kukaan emme ole toistemme näköinen ja jokaisessa on yksilöllisiä piirteitä, miksi ihmeessä ihmisissä on sellaisia, jotka eivät voi hyväksyä toisia ihmisiä, miksi pitää kiusata, sortaa ja syrjiä?
Miksi jotkut jaksavat käyttää omia enrgioitaan niin hölmöön asiaan, kuin viha ja kauna? Miksi aletaan uhoamaan jos sanoo, että ei suvaitse rasismia? Eikö me ihan oikeasti voitaisi elää täällä sovussa, mielummin kuin toistemme vihaamisella tai toisillemme uhoten ja aggressiivisesti käyttäytyen.
Tästä juuri luki taas ääri esimerkkiä, kun poliisi oli onneksi saanut napattua yhden ääriliikkeen kiinni ennen, kuin pääsivät touttamaan mitään aseellista aggressiota. Kuten olen itse aiemmissa kirjoituksissa sanonut, niin itse tuomitsen kaiken ääritoiminnan… Oli se sitten oikealla taikka vasemmalla, enkä myöskään voi hyväksyä eläin/luonnon suojelua agressioilla. Asioille pitää olla muita keinoja, joilla ne voisi tuoda esiin.
Se mitä luen Lola Odusogan kohdalla, miten hän saa sykkyyttä ja vihaa niskaansa on minulle täysin käsittämätöntä… Kun palaan itse muistoissani vuosiin 1990-1992 ja joskus (nykyään jopa paremmin) muistelen niitä hetkiä, kun olen itse saanut vihaa ja sortoa ylleni koulukiusaamisen muodossa. Olin ollut Ylä-Asteella jo vuoden verran tässä aika haarukassa ja jouduin tyypillisen henkisen koulukiusauksen kohteeksi.
Minua dissattiin kaikin mahdollisin tavoin, takkini vieressä oli aina muutama naulakko tyhjää, koska muiden takit eivät voineet koskettaa minun takkiini (en tiedä mitä saastumista sillä muka estettiin), koululaukku oli potkimisen kohde ja kerran se viskottiin myös tyttöjen wc:n roskikseen, keksittiin erikoisia tarinoita (kuten keskusradiosta tullut iloinen joulutervehdys, että vuosittainen kylpypäivä lähestyy ole iloinen, sekä se että meillä olisi kuollut lemmikki pakkasessa jota syömme).
Tosi asioita ja fiktiota oli paljon sekaisin. Paikkaansa piti se, että kotona ei ollut juoksevaa vettä, joten kävimme isovanhemmilla suihkussa/kylvyssä, tuohon aikaan ylä-asteella kävin kahdesti viikossa suihkussa, mutten voinut käyttää mitään voimakkaita hajusteita, johtuen äidin hajuste yliherkkyydestä ja veljen astmasta… Tämä jälkimäinen tuli kerran hyvinkin selväksi, kun kiusaajat suihkutti minut täyteen jotain vahvaa tuoksua ja kotiin mennessä jouduin ulkona sitten riisuitumaan aluspöksysilleni ja sitten hinkattiin hajua pois. Äitini topakkana soitti rehtorille, joka myöhemmin ottikin asian käsittelyyn (ja tämä oli ainut kerta kun asiaan puututtiin, vaikka annoin luokanvalvojalle viikottaista raporttia kohtelustani) ja kysyi mitä pitäisi sellaiselle antaa rakaisua, joka on aiheuttanut kuoleman vakavan tilanteen (astma kohtaus voi olla hengenvaarallinen, kuten rehtorikin alustuksessaan kertoi).
Kiusaajat itse antoivat mm. hirtto tuomioita, tietämättä olevansa itse nämä henkilöt. Seuraavaksi heidän piti tulla pyytämään anteeksi tekojaan meille kotiin ja näin tekivätkin… Helpottiko se kiusaamista, ei… Seuraavaksi sitten kiusaaminen jatkui kodin nälvinnällä (sanoinhan jo ettei tullut vettä ja oli muutenkin hyvin vanha puutalo, nykyään jo purettukkin).
Tämä erilainen kiusaaminen oli elämääni 1989-1992 ja karate tunneilla olin oppinut jonkinlaisen meditatiivisen olemisen, jota sitten harrastin jaksaakseni tätä kaikkea jatkuvaa vihaista ja alentavaa kohtelua. Vuonna 1990 samassa koulussa aloittivat uudet oppilaat, joihin kuuluivat kaksi julkisuudesta nykyään tunnettua henkilöä Mira Luoti, sekä Lola Odusoga.
Kuten sanottua olin koulun käytävillä meditatiivisessa olotilassa pyrin melko laajasti sulkemaan kaiken ympäriltä pois (näin en myöskään keskittynyt siihen mikäli minusta puhuttiin jotain tai ainakin sain ne ohitettua mielessä), mutta se mikä välillä kuului läpi tämän kaiken oli Lolan nauru ja se oli niin valoisa, että se tuotti pientä valoa myös omaan risukasaani.
Tuo nauru on ainut jota tiedän Lolasta, mutta sen valoisuuden vuoksi on aivan kaameaa se, mikäli on ihmisiä, jotka vihalla ja aggressiolla sitä tykittävät. En toivoisi kenellekkään negatiivista tykitystä, koinhan sitä itsekkin koulussa usean vuoden ajan ja osin siksi myös elämää varjostanut se, että olen kokenut itseni huonommaksi.
2008-2012 sain itse suurimman osan tuosta peruskoulun traumasta purettua siihen, että kävin Iltalukion suhteellisen hyvin arvosanoin, kurssi arvosanoina oli jopa 10:jä ja keskiarvo nousi peruskoulusta ainakin yhdellä pykälällä lähemmäs 8:sia peruskoulun 6.7:sta (jossa siis suurin tekeminen tuolla kiusaamisella, voimavarat meni siitä selviämiseen, eikä opiskeluun riittänyt voimia).
Onko meissä ihmisissä tosiaan niin syvässä jokin valuvirhe, joka tekee meistä näin aggressiivisia? Itse en voi hyväksyä mitään syrjivää, enkä aggressiivisia toimia, oli se sitten henkistä tai fyysistä. Kuten aiemmin sanottu hallituksen jutuissa, niin vaikka siellä haetaan kannatusta haetaan suunnista, joissa tälläistä löytyy, niin haluan kysyä onko asiat ihan oikeasti sen arvoisia?